Torstaina kävin juoksemassa 400 metrin vetoja urheilukentällä. Tarkoitus oli pistellä 6 x 400 metriä samaisin 400 metrin palautuksin, mutta elimistö viesti väsymyksestä. Vähensin siis vetojen määrää viiteen ja otin vähän rauhallisemmin.
Kokemus oli hilpeä, sillä samaan aikaan kun itse yritin pistää parastani vauhdikkailla ratakierroksilla, esikouluikäisille pidettiin kentällä yleisurheilukoulua. Lasten vanhemmat olivat asettautuneet eturadan katsomoon seuraamaan perheen pilttien touhuilua. Keskityin siis hillitsemään mieletöntä esiintymishäpeääni, kun puuskutin sisäradan kaarteesta etusuoralle.
Esiintymisjännitys tosin unohtui viimeisellä kierroksella sykkeiden huidellessa maaliviivan kieppeillä jossain 190 maksimisykkeiden paikkeilla. Puuskutus kuului taatusti ylimmälle katsomoriville saakka...
Perjantaina pohkeet sitten muistuttivat olemassaolostaan enemmän kuin jäykällä olotilalla. Pitkä päivä töissä, paljon istumista ja vähän verryttelyä teki tehtävänsä. Illan helpoksi tarkoitettu pikkulenkki oli silkkaa kärsimystä. En muista, että pohkeeni olisivat olleet hetkeen näin tukossa. Lauantain lepopäivä tuli enemmän kuin tarpeeseen.
Perjantaina jo venyttelin jalat erityisen huolella ja maanittelin mieheni hieromaan pohkeita muutaman hetken. Tänään sitten jatkoin venytellen ja rullaillen. Keppi on perinteisesti paras venyttelijän apuväline.
Mutta silloin kun hätä on suurin, (lisä)apukin on lähellä. Kaivoin keittiön kaapista perinteisen kaulimen käteen ja rullailin vielä pohkeet sillä. Teki erinomaisen hyvää ja jumit alkoivat avautumaan. Suosittelen.
Huomenna tarkoitus on juosta viikon pitkisenä 20 kilometriä. Jos venyttely ja lihashuolto on mennyt sinne minne pitäisi, pohkeet eivät jumita aamulla enää. Katsotaan miten mamman käy.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti