Nyt se on takana. Ensimmäinen juoksutapahtumassa hipsuteltu puolimaraton. Meni tismalleen pelikirjan mukaan, joten jibii - olen tyytyväinen.
Aika 2.25,29 ei tietenkään järisytä muiden kuin omaa historiankirjoitustani. Tämä on sitten aika, jota toivottavasti joskus parannetaan.
Tarkoitus oli lähteä juoksemaan leppoisalla ja rennolla vauhdilla. Melko pian startin jälkeen päädyin juoksemaan toisen kanssakisaajan tasaiseen vauhtiin. Kollegan tempo passasi minulle kuin nakutettu. Siinä sitten juteltiin niitä näitä ja tsempattiin toisiamme eteenpäin.
Juoksukaverini kertoi aloittaneensa juoksemisen vasta muutama kuukausi aikaisemmin, lopettaneensa tupakanpolton edellisenä vuonna ja laihtuneensa samalla kertaa useamman kilon. Aikaisemmin hän kertoi juosseensa pisimmillään vain 10 kilometrin lenkin. Joten olin kyllä aika vaikuttunut. Iso käsi näin rohkealle juoksijan alulle.
Vauhti kieppui aluksi vähän reilun 7 minuutin kilometrivauhdissa. Ilman jännityksen nostamaa syketasoa, vauhti olisi minulle ollut ihan perus lenkkivauhtia. Juoksu tuntui mukavalta. Jossain vaiheessa huomasin, että vauhti alkoi olla pikkuisen liian kova juoksukaverilleni.
Ripeämmät kisaajat painelivat pitkällä edellämme, mutta jokunen juoksija tuli vähän hitaamminkin. Joten ei mitään hätää.
Kun juoksu tuntui helpolta, mieli halasi jo vähän rivakampaan vauhtiin. Mutta en hennonut jättää lenkkikaveriani juuri silloin, kun hän ensimmäisen kerran valitti jumiin mennyttä pohjettaan. Tsempaten siis mentiin eteenpäin aina reiluun kymppiin. 13 kilometrin jälkeen totesin, että vauhtia on hyvä kiristää, että pysyn tavoiteajassani.
Juoksukaverini jäi jatkamaan omaa vauhtiaan ja minä pistin kaasua töppösiin. Erotessamme huikkasimme tsempit toisillemme loppumatkaan. Viimeiset kilometrit juoksin sitten 6:30 alkuisia kilometriaikoja. Tunteeksi jäi, että niitä olisi voinut juosta vähän pidempäänkin. Eli hampaankoloon jäi ajatus siitä, että tätä aikaa vielä petrataan.
Tunne kropassa oli hyvä, mihinkään ei koskenut, juoksu ei tuntunut kertaakaan vaikealta. Yhtään rakkoakaan en saanut komistamaan varpaitani.
Oma juoksukyky ei vielä kovin paljon kovempia kilometrivauhteja tällaisella matkalla kestä, mutta ensimmäisestä "kisapuolikkaastani" jäi hyvä maku suuhun. Vähän juoksua alle lisää ja rohkeutta vauhdinpitoon. Siitä se sitten aikakin paranee.
Ja toisaalta, onkohan tuolla niin kamalasti edes väliä (: Oli nimittäin älyttömän hauskaa!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti